Lueskelin tässä Tyttären blogia (http://tyttarelta.vuodatus.net/), ja tajusin jotain itsestäni ja autoista. Kun isä ryyppäsi ja rellesti, äiti usein pakkasi minut ja veljeni autoon ja lähdimme ajelemaan. Ihan noin vain, ilman mitään päämäärää. Tutkimme kaikenlaisia pikkuteitä, juttelimme kaikesta maan ja taivaan välillä, lauloimme ja aika usein varsinkin minä nukahdin lämpimän auton turvalliselle penkille.

Hassua, koskaan aikaisemmin en ole asiaa ajatellut mitenkään, mutta yhä edelleen minä viihdyn autossa, matkalla ihan mihin tahansa. Päämäärällä ei ole väliä, kunhan olen liikkeessä. Kun bensa ei ollut näin kallista, harrastin huviautoilua itseksenikin, tai poikaystävieni kanssa (älkää käsittäkö väärin, niitä oli vain yksi kerrallaan mutta useampia kaikkiaan). Joskus kipeänä ollessanikin nakitin poikaystävän autoni rattiin, itse istuin repsikan paikalle ja nostin jalat kojelaudalle. Olo helpottui heti!

Äidin ja veljen kanssa evakkomatkat suuntautuivat usein mammalleni jos kello ei ollut kovin paljon. Missään muualla emme juurikaan käyneet tai pysähdelleet. Huoltoasemillekin vain, jos auto piti tankata tai jonkun piti päästä vessaan. Eikä silloin ollut mitään abc-asemia, huoltoasemilta sai kahvia ja vanhoja sämpylöitä, muistan jopa tankkauspalvelunkin olleen joskus aikoinaan vielä voimissaan (olenko tosiaan näin vanha???). Koska isäni ei voinut sietää "pakoiluamme", hän yritti viedä äidiltäni autonavaimet. Tästä johtuen äitini yhä edelleen piilottaa käsilaukkunsa sekä kaikki avaimet kätköihin joihin isäni ei pääse.

Nämä ajelut ovat varmasti pelastaneet minut ja veljeni monesti, miksei äitiänikin. Ketään ei hakattu, kukaan ei joutunut katselemaan yhden ihmisen juomista ja riehumista, kuuntelemaan syytöksiä... Meillä oli useimmiten enemmän kuin mukavaa, ja kun palasimme keskellä yötä kotiin, oli isä usein jo sammunut tai sammumispisteessä.