Se on sitten vuoden viimeinen päivä. Joulu on jo jäänyt taakse, vaikkakin minun perinteissäni hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi. Ja Nuutinpäiväänhän on vielä aikaa... Meidän perheemme perinteissä joulua vietetään aina samalla tavalla. Aattona syödään puolilta päivin ohrapuuroa, koko perhe yhdessä. Illan edellä käydään saunassa, sitten syödään runsas joulupöytä johon kuuluu rosollia kastikkeineen, lipeäkalaa kastikkeineen, perunaa, kinkkua, laatikoita ja ruisleipää. Ruuan jälkeen siivotaan ja tiskataan, sitten jaetaan lahjat. Vasta yöllä myöhään käydää hautausmailla viemässä kynttilöitä. Ruokailut ovat tärkeitä juttuja jouluna, ja istumme koko perhen yhtä aikaa syömään, pöytään on katettu paremmat lautaset, kristallilasit ja hopeiset aterimet sekä kankaiset lautasliinat. Kaikkina kolmena päivänä näin on tehty aina. Paitsi tänä jouluna...

Lauantaina se alkoi. Äitini oli koko päivän tehnyt joulusiivousta, heilunut ja huhkinut hiki hatussa. Tulipa sitten jossain välissä todenneeksi, että onpa ihana päästä illalla saunaan! Isäni hermostui. "Ei kait sitä saunaa nyt lämmitetä tänään, kun huomenna ja aattona se lämmitetään kuitenkin?". Isäni oli sitä mieltä, että koska hän ei halua saunoa lauantaina, ei saunaa saa lämmittää. Äitini kuitenkin lämmitti saunan ja saunoi. Isä mökötti. Sunnuntaina äidillä oli vielä joitain jouluvalmisteluja tehtävänään, joten minä päätin uhrautua ja lähteä viime hetken ostoksille isän mukaan (ei olisi yksin lähtenyt). En viihdy kovin hyvin ihmisvilinässä ja tungoksessa, mutta päätin kestää, jotta äiti saa edes hetken hengähdystauon ja aikaa touhuta rauhassa, ilman isäni jatkuvaa jäkätystä ja mäkätystä (isäni ei koskaan osallistu mitenkään joulun valmisteluun, ei siivoukseen, ruuanlaittoon tai kaupassakäyntiin). Yksi ostettava asia olivat makeiset. Kun sitten asiasta kaupassa sanoin, oli vastaus "emme me nyt tänään mitään makeisia osta, ne tulevat huomenna alennukseen ja minä käyn sitten niitä hakemassa!". No, ihan miten vain. Minä en niitä makeisia kuitenkaan söisi, mutta en kyllä aikonut lähteä niitä aattonakaan muille hakemaan.

Aatto olikin sitten täynnä yllätyksiä. Aamusta alkaen. Heräsin omaan tapaani aikaisin, ja söin palan leipää, koska puuroa syötäisiin vasta monen tunnin kuluttua. En olisi saanut syödä leivän päällä juustoa, vaan minun olisi pitänyt ottaa kinkkua, sanoi isäni. Kun kinkkua kerran oli valmiiksi leikattuna kaapissa. Ja puuroakin pitää ottaa. Yritin kysellä, että eikös puuroa syödä koko perhe yhdessä kolmen, neljän tunnin kulutta? Ei, kun jokainen kuulemma syö herättyään. Jaha, no, eihän siinä sitten mitään. Minä söin sitten erittäinkin tukevan aamiaisen. Kun äitini jonkun ajan kuluttua heräsi ja tuli keittiöön, alkoi ohjelmointi. "Minä olen ajatellut, että saunaan mentäisiin jo kahdelta." MITÄ?!?!?! Eihän meillä koskaan saunota niin aikaisin jouluna!!! "Minä tahdon saunoa ajoissa ja syödä viimeistään viideltä." Wtf??? Äitini kanssa saimme kuitenkin puhuttua isäni ympäri, että saunaan mentäisiin vasta neljän, viiden maissa, ja ruoka olisi kuudelta. Sitten isä alkoi hössöttää niiden karkkien kanssa. Meistä jommankumman kuulemma pitäisi lähteä mukaan kauppoihin. Äitini kieltäytyi ehdottomasti, minä myös. Ja niin isä lähti ovet paukkuen yksin tungokseen.

Makeiset eivät olleet alennuksessa, ja isäni oli hapan tullessaan kotiin. Meni lämmittämään puukiukaan, mutta juoksi kaiken aikaa antamassa ohjeita ja aikatauluja meille muille. Kun sauna oli lämmin, isäni ja veljeni kävivät saunomassa. Isäni viipyi ehkä parikymmentä minuuttia, ja tuli sitten jo pois. Veli vielä jäi nauttimaan kunnon löylyistä. Me menimme äidin kanssa seuraavaksi, ja päätimme istua saunassa juuri niin kauan kun meitä huvittaisi. Loppujen lopuksi saunoimme niin kauan, että kello oli jo lähemmäs puoli seitsemän illalla ja isä kiukkuinen kuin mikä, koska hänellä oli nälkä. Ja sitten alkoikin mielenkiintoinen näytelmä... "Minä tahdon nyt syödä suolakalaa. Minä en en tahdo lipeäkalaa, joten sitä ei laiteta pöytään samaan aikaan suolakalan kanssa. Minä en syö rosollin kastiketta, ei sitä tarvita. Minä, minä, minä, minä..." Ei varmaan ole vaikea arvata, että äitini hermostui totaalisesti. Hänelle lipeäkala ja rosolli soosseineen ovat erittäin tärkeitä ja mieluisimpia jouluruokia, hän oli raatanut monta päivää ruokien kanssa ja sitten isäni alkaa kiukutella että pöytä on katettava kuten hän haluaa. Ruokailusta kuitenkin selvittiin ilman sen suurempia riitoja, hiljaisuuden vallitessa. Ruuan jälkeen isäni komensi minut ja veljeni tiskaamaan ja siivoamaan, meni itse katsomaan televisiota. Hän on nyt joutunut tekemään niin paljon, koska kattoi pöydän. Grr....

Siivouksen jälkeen jaoimme lahjat. Kuten olimme ennakoineet, lahjaksi saadut sukat ja pyjama eivät kelvanneet. Isä ei edes avannut pakkauksia ja sovittanut vaatteita, ilmoitti vain, että molemmat ovat liian pieniä (viime jouluna kävin vaihtamassa isälle ostetun XXXL-koon pyjaman kokoon M, jonka annoin veljelleni kun se ei isälle kelvannut). Kun tuli aika lähteä hautausmaalle, isäni tunki mukaan, hän ei normaalisti lähde äitini suvun haudoille. Isän vanhempien haudoilla olimme käyneet jo sunnuntaina. Ja koska isä oli mukana, ja hän tahtoi vain pikaisesti piipahtaa ja sitten suorinta tietä kotiin, niin näin mekin sitten jouduimme unohtamaan oman pikkuperinteemme. Emme käyneet keskellä yötä ajelemassa ja katselemassa muita hautausmaita, niiden kynttilöitä ja nauttimassa jouluyön rauhasta, kuten aina ennen.

Pahin tilanne tuli eteen joulupäivänä. Äitini veli tuli kylään joku hetki ennen kuin meidän oli tarkoitus ruokailla, joten hänelle keitettiin kahvit, tarjottiin joulutorttuja, pipareita ja minun leipomaani joulukakkua. Istuimme pari tuntia pöydän ääressä jutellen, nauraen ja herkutellen. Kun enoni lähti, oli aika alkaa kattaa pöytää ja syödä. Vaan... Isäni oli jo syönyt keittiössä. Hänellä oli nälkä, ja hän ei tahtonut odotella meitä muita. Ja koska hän oli jo syönyt, niin hän oli vienyt ruuat kylmiöön. Ensimmäistä kertaa ikinä me sitten söimme joulupäivänä keittiössä arkilautasilta mikrossa lämmitettyä ruokaa. Minä olin surullinen, ja kävin sitten sanomassa isälleni, että yhteiset ruokailut ovat minulle tosi tärkeitä. Isä suuttui, ja käski häipyä. Hän tahtoo nyt katsoa televisiota. Siltä seisomalta me muut päätimme lähteä tapanina ajelulle kesäpaikkaamme, ja syödä siellä lipeäkalat, rosollit ja kaikki herkut joita rakas isämme ei joulupöytään enää kelpuuttanut.

Näin tehtiin, ja isäni suuttui melkoisesti. Hän ei tahdo lähteä mihinkään, meidänkään ei pitäisi. Korkeintaan voimme mennä hänen sisarelleen nauttimaan glögiä ja pipareita, sinne hän tahtoisi mennä. Mielenosoituksellisesti isä jäi katsomaan televisiota, kun me pakkasimme ruuat ja koiran autoon, ja lähdimme. Ajelimme pieniä mutkaisia hiekkateitä pitkin, kuuntelimme joululauluja radiosta ja lauloimme mukana. Perillä laitoimme tulet uuneihin, sytytimme kynttilät ja lämmitimme ruuat. Söimme lipeäkalaa ja perunoita, rosollia kastikkeineen, laatikoita, pipareita, torttuja, kakkua... Joimme ruuan kanssa punaviiniä, mikä on meillä normaalissa joulussa ehdottomasti kiellettyä. Isäni ongelman takia meillä ei jouluna tarjota mitään alkoholijuomia. Ja koska nämä kolme päivää vuodessa isäni on oltava vesiselvänä, oli hän koko joulun niin kamalan pahalla tuulella ja yritti kehittää jotain tekemistä millä täyttää normaalisti juomiseen menevä aika. No, me kuitenkin nautimme viiniä ja kaikkia "kiellettyjä" herkkuja, viivyimme kesäpaikassa myöhään yöhön. Minä jo ehdin nukahtaakin tuvan hetekalle uunin kupeeseen.

Kotimatkalla sanoin äidilleni, että ensi vuonna vietämme joulun minun luonani. Perinteisesti, kuten ennen on ollut tapana. Minä en tahdo lämmittää ruokia mikrossa ja syödä keittiössä, tahdon syödä salissa, juoda kristallilaseista ja leikata lipeäkalaa hopeisilla aterimilla jotka mustuvat lipeästä. Tahdon nauttia kiireettömyydestä ja unohtaa kellon. No, minulla ei ole erillistä ruokasalia eikä hopeisia aterimia, mutta tunnelma löytyy kyllä. Se jouluntaika, mitä minä rakastan, mikä on minulle ja koko perheelleni isää lukuunottamatta erittäin tärkeä.

No, ainakin isä oli selvä. Vielä tulee varmasti sekin joulu, että hän ei enää kestä ilman viinaa, ja se on sitten siinä. Minä en ainakaan aio katsella sitä menoa! On siis aika aloittaa uudet perinteet vanhoja kunnioittaen, tulevaisuutta ennakoiden.