Näin käy muuten usein. Kirjoitan jotain, ja sitten ajatus lähtee juoksemaan toisaalle ja keksin jo uudenkin postauksen aiheen. Niin nytkin.

Edellistä kirjoittaessani tajusin, että yleensäkin tahdon selvitellä ajatuksia yksin. En siis pelkästään suuttumustani, vaan kaikkea. Jos olen onneton, tahdon olla yksin. Jos olen oikein onnellinen, niin sitäkään en tahdo heti kaikille kertoa, vaan pidän tunteeni ominani. Mistä tämä johtuu? Erityisesti nuo suuttumuksen ja surun tunteet ovat sellaisia, joita en muiden kanssa tahdo jakaa. Kiukkuani puran lenkkipoluilla, tai teen jotain ruumiillista. Suruni puran kuumassa suihkussa itkemällä. Yksin, ilman ketään.

Kun rakas mammani kuoli viime kesänä, en itkenyt hautajaisissa. Se oli vaikeaa, ja kova paikka. Mutta en itkenyt. Itkin yksinäni kun kukaan ei ollut näkemässä. Näitä tekstejä kirjoittaessani on monesti ollut itku lähellä. Enimmäkseen kuitenkin kirjoitan työpaikallani, joten itkeä ei voi. Kun rakas ensimmäinen hevoseni piti lopettaa, itkin sitäkin yksinäni. Mutta kun viimeiset hetket olivat käsillä, en itkenyt. Täysin vakaasti ja rauhallisesti talutin hevosen viimeistä kertaa pihan poikki. Itkin sitten yksinäni, kun laitoin tekstiviestejä ystävilleni. Kun kaikki oli ohi.

Oudosti minusta tuntuu, että minun on oltava vahva. Paitsi itseni takia, niin erityisesti muiden ihmisten takia. Että jos minä en jaksa ja kestä, niin sitten muut jo suunnilleen suistuvat itsemurhan partaalle. Minun pitää jaksaa ja kestää, että muutkin jaksavat ja kestävät. Lisää outoja asioita. Alettuani kirjoittaa, en oikeastaan puhu kaikista murheistani ääneen. Tai siis, jaottelen niitä mitä kerron ja kenelle. Kukaan ei enää tiedä kaikkea. Ei ole kyllä koskaan tiennyt, pidän aika paljon asioita omana tietonani. Mutta nyt suodatan vielä enemmän tietoa. Varsinkin pienemmät harmistukset puran vain blogeihini. Isommista sitten puhun kyllä jo ääneenkin.