Tässä päivänä muutamana aloin miettiä, miten käyttäydyn riitatilanteissa. Siis lähinnä, kun joku muu riitelee, ja minä olen vain sivustaseuraaja. Tajusin, että poistun takavasemmalle. Muistan lapsuudestani, että pyrin aina rakentamaan sopua. Yritin aina toimia sovittelijana. Joskus hyvällä menestyksellä, kuten kerran baarissa, jossa kaksi nuorta miestä olivat aloittamassa tappelun. Tunsin DJ:n, ja kävin pyytämässä hitaan kappaleen. Sitten marssin keskelle tappelupukareita, ja pyysin sen enemmän uhoavan tanssimaan. Se riita päättyi siihen. Aina ei näin hyvin mennyt, vaan itseasiassa aika usein ihmiset vain suuttuvat entisestään ja minutkin sotketaan riitaan mukaan.

Niinpä nykyisin, varsinkin vähän vieraampien ihmisten kinatessa, minä poistun jonkun tekosyyn varjolla paikalta. Menen vessaan tai haen juotavaa. Tai ihan mitä tahansa. Näitä tilanteita on ollut hämmästyttävän paljon! En tiedä, kiinnittävätkö muut huomiota käytökseeni. mutta itse koen, että minun on pakko päästä pois huutavien ihmisten luota. Pakoon, pakoon, pois pois pois. Ja mielellään äkkiä! Paniikkikohtaukset eivät ole kaukana, jos nyrkit otetaan mukaan. Kaikenlaista sitä tajuaakin itseestään, kun kirjoittaa näitä ajatuksia auki. Kai sitä on alitajuntaan jäänyt pelko, että seuraavaksi se sitten lyö minua. En minä muuta selitystä keksi.

Todellisuudessa vain kerran on käynyt niin, että joku ulkopuolinen on minua lyönyt. Hämmennyin siitä niin kovin, että en edes tajunnut lyödä takaisin. No, nyt on refleksit hiukan toisenlaiset, ja varmasti antaisin heti automaattisesti takaisin nyrkistä, jos tilanne uudestaan tulisi eteen. En sitten tiedä, onko se kovin hyvä asia. Ehkä mieluummin kuitenkin jatkossakin väistän, sillä kestän riiteleviä ihmisiä, varsinkin huutavia sellaisia, tajuttoman huonosti. Ja tuntuu, että ajan kanssa aina vain huonommin ja huonommin. Sen kertomani baari-illan jälkeen sanoin omalle rakkaalle heti parkkipaikalla, että vaikka hänelle suuttuisinkin, niin koskaan ikinä milloinkaan en järjestäisi samanlaista julkista sotaa juomien heittämisineen, enkä koskaan kävisi käsiksi. Tuskin huutaisinkaan. Ääntäni voisin kyllä korottaa, mutta en huutaisi enkä riehuisi. Puhua tahtoisin, ihan taatusti, mutta aggressioni purkaisin sitten itsekseni lenkkipolulla tai tallilla lantaa mättämällä ja muissa ruumiillisissa töissä.