Aloin tuossa äsken kirjoittaessani pohtia, millaiseksi sitten on muodostunut oma mieskuvani. Etsinkö itselleni isähahmoa? Suojelijaa? En usko. Minä tahdon rinnalleni tasavertaisen kumppanin, mutta kyllä on semmoisia pieniä juttuja, jotka ehkä kertoisivat taitavalle psykologille, että minun maailmassa ei kaikki ole aina ollut ihan hyvin.

Tahdon, että mies on minua pidempi. Mieluummin massiivinen kuin hento. Koen silloin oloni turvallisemmaksi. Voin alitajuisesti luottaa siihen, että tuo suojelee minua. Miltä minä sitten tarvitsen suojelua? Ei harmainta aavistusta! Se nyt on vain semmoinen tunne. Jos en koe oloani turvalliseksi miehen seurassa, se siitä. Hyvä testi on ensimmäinen yhteinen yö. Minä joko nukun tai sitten en nuku (ikinä). Tarvitsen oman tilani, en voi nukkua toisen ihmisen kainalossa. Ensimmäisessä pidemmässä suhteessani en koskaan oppinut nukkumaan miehen vieressä, edes samassa sängyssä omalla puolella. Jotain liikettä on pääkopassani tapahtunut, tai sitten olen löytänyt jotain, mihin luotan. Nykyisin tahdon käpertyä oman rakkaan ihmisen kainaloon. Suuressa sängyssä hakeudun iholle, ihan viereen. Vedän kädenkin ympärilleni, käperryn ihan pieneksi. Ja nukun hyvin. Joskus ehkä kuuma ajaa kauemmas, mutta ei pitkäksi aikaa.

Miesten alkoholinkäyttöä tarkkailen kaiken aikaa. Sinkkuna ollessani pakit tuli heti, jos viina vei miestä. En voi sanoa, että olisin äitiäni onnekkaampi, mutta toisin kuin hän, minä tunnistan merkit. Minulla on kokemusta, hänellä ei ollut. Tupakoivista miehistä en pidä, pidän heitä jotenkin...keskinkertaisina (anteeksi vain kaikki tupakoitsijat, tämä pätee nimittäin myös naisiin). Pidän miehistä, jotka kykenevät tekemään päätöksiä ja pysymään niissä. Pitävät yllä kuria ja järjestystä, ovat auktoriteetteja. Moni poikaystäväni on ollut sotilas. Komentelua en mieheltä siedä, mutta itse voimakkaana luonteena tarvitsen "hvyän vastustajan". Miehen pitää osata puhua, sillä huutamalla ei asioita minun kanssani selvitetä. En kaipaa elämääni ylenpalttista romantiikkaa, hellyyttä kyllä senkin edestä. Paljon halauksia, kainalossa nyhjäämistä.

Minä tarvitsen myös omaa tilaa ja omaa aikaa. Miehen on siis kestettävä, että erakoidun silloin tällöin omiin maailmoihini. Nautin suunnattomasti, kun saan olla aivan yksin kotona! Usein laitan silloin puhelimenkin kiinni, sammutan valot ja poltan vain kynttilöitä. En välttämättä edes avaa ovea jos ovikello soi. Teen mitä huvittaa, useimmiten luen tai katselen televisiota. Syön jotain lempiherkkuja. Ihme kyllä, tätä minun "yksinäisyydenkaipuutani" ei moni mies voi ymmärtää.

Ja onhan noita muitakin juttuja. Mutta nämä tuntuvat olevan tärkeimpiä! Pilkettä pitää silmäkulmassa olla, elämä ei ole niin kovin vakava asia. Ehkä minä siksi olen selvinnyt näinkin hyvin, että osaan myös nauraa? En minä tiedä, onko mieskuvani sitten niin kovin vinksahtanut kuitenkaan. Minä olen melko normaali, ja ihan normaaleja ovat olleet poikaystävänikin. Tosin mistään suhteesta ei sitten ole tullut mitään sen suurempaa, että ehkä se pitkäkestoisuus on ongelma. Myönnnän joskus lähteväni karkuun, ennen kuin toinen osapuoli ehtii sen tehdä. Nyt en aio mennä mihinkään, tahdon pitää tämän nykyisen!