Muistan olleeni suunnilleen yläasteikäinen, kun äitini sai mammaltani (eli äidinäidiltä) lahjaksi kauniin sinivalkoisen astiaston. Lautasia sekä kahvikuppeja. Äitini oli ihaillut astiastoa jossakin, mutta ei ollut raaskinut ostaa sitä. Niinpä rakas mammani oli marssinut kauppaan ja ostanut astiaston äidille. Näitä lautasia käytettiin vain juhlissa ja erityistapauksissa, kahvikupeista juotiin vain kun tuli vieraita. Astiasto oli äidille hyvin rakas, ja varmasti arvokas myös rahallisesti.

Eräänä iltana sitten isäni jälleen kerran ryyppäsi ja riehui tapansa mukaan. Musiikit soivat täysillä ja isä raivosi ties mistä. Me lähdimme evakkoon, ja kun palasimme takaisin kotiin oli näky lohduton. Kaikki sinisen astiaston lautaset säpäleitä ympäri asuntoa. Lisäksi mustavalkoiset Faenza-lautaset. Isäni makasi sammuneena sohvalla, vasara oli sohvan vieressä. Äitini vei meidät lapset yläkertaan nukkumaan ja hävisi itse jonnekin. Aamulla sotku oli hävinnyt, eivätkä vanhempani puhuneet toisilleen. Vuosia myöhemmin kuulin, että isäni oli itse siivonnut sotkunsa. Oletan, että äiti oli käynyt jossakin itkemässä. Hän ei koskaan murtunut meidän lasten edessä vaan pysyi aina vahvana.