Paitsi siihen hyssyttelyyn, mihin kerroin jo aiemmin törmänneeni, niin törmään myös toisenlaiseen hyssyttelyyn. Siihen, että koska isäni alkoholismi on niin rankka juttu, niin minä en siksi saisi siitä puhua. En ainakaan kenellekään vähän vieraammalle, enkä oikein mielellään tutuillekaan. Ainakaan kovin paljoa. Kun eivät muut halua tästä asiasta kuulla, se ei kuulu heille, eikä se kosketa heitä mitenkään. Mutta se koskettaa minua, minun elämään ja se on osa minua, sitä kuka olen.

En minä tätä asiaa ihmisten niskaan kaada, en ainakaan koe tekeväni niin. Mutta en minä siitä vaikenekaan. Puhun sen minkä koen tarpeelliseksi, ja usein se auttaa muita ymmärtämään miksi minä reagoin niin, näin tai noin johonkin. Ja selviäähän se viimeistään siinä vaiheessa, kun ihmiset tapaavat isäni. Asioista pitää voida puhua niiden oikeilla nimillä. Ja minun asiani oikea nimi on, että isäni on räyhäviinaa juova, satunnaisesti väkivaltainen alkoholisti. Piste. Ken ei sitä kestä, niin menkööt muualle.