Olin kesälomalla kuluneen viikon. Paljon vesisadetta, mutta myös aurinkoa. Tekemistäkin riitti, ei ehtinyt suremaan ja murehtimaan. Nyt on jo helpompi olla, ihan kuin tapahtumasta olisi niin kovin kauan! Vain tänä aamuna lukemani surunvalittelut muistuttavat, ja valokuva tietokoneen taustakuvana. Siitä tuntuu olevan niin kauan, vaikka vasta yhdeksän päivää.

Mutta ei se minua lomallani ahdistanut. Vaan isäni. Hän vietti koko lomani ensimmäisen viikonlopun mökillä setäni kanssa. Ryyppäsivät ja rellestivät. Ei se mitään, minä pääsin pois. Olin muualla. Ja kun tulin takaisin, oli sunnuntai jo kääntymässä illaksi ja setä lähtenyt kotiin. Isäni oli kuitenkin jäänyt. Maanantaiaamuna otin puheeksi hänen juomisensa. Että en tahdo hänen juovan pisaraakaan lomani aikana, jos aikoo mökillä olla. Suuttui siitä niin kovin, että lähti, eikä tullutkaan kuten sovittua takaisin. Torstaihin asti meni, ettemme puhuneet sanaakaan. Sitten isäni tuli mökille, ja minun sanomiseni eivät enää päteneetkään. Hän joi niin paljon, ettei seuraavana päivänä muistanut illan tapahtumia. Me otimme kunnolla yhteen. Maailman ainoa ihminen, joka saa minut kiihtymään nollasta sataan sekunnissa! Isäni oli sitä mieltä, että jos hän ei saa juoda, niin hän lähtee kotiinsa. Hei hei! Mutta perjantaina tosiaan ei muisti enää toiminut, ja mökille jäi. Oli kuitenkin juomatta.

Lauantaihin asti. Kun lauantaina oli pari oluttölkkiä korkattuna, minä en enää kestänyt ja lähdin evakkoon. Puolille öin istuin kodalla, tuijotin tulta ja katselin katossa lentelevää lepakkoa. Kun tuli alkoi hiipua, sudet ulvoivat ja pimeys valtasi ympäristön, lähdin ajamaan kohti kotia. En kuitenkaan halunnut vieläkään mennä mökille. En halunnut tavata isääni. Kurvasin naapuriin, jossa tiesin olevan "juhlat" pystyssä. Siellä jutellessani ryyppyremmin kanssa mietin, että onko tässäkään järkeä? Lähden pakoon yhtä juoppoa, ja päädyn kolmen muun juopon seuraan. Halusin pois, halusin omaan kotiini, omaan rauhaani, rakkaan ihmisen kainaloon. Minun oli ollut niin vaikea kertoa hänelle, miksi mieluummin istun keskellä yötä kodassa susilauman keskellä, kuin takkatulen ääressä OMASSA mökissäni! En ole koskaan tätä isäni alkoholismia salannut, mutta vuosien saatossa kertomisesta on tullut vaikeampaa ja vaikeampaa. Mitä tärkeämpi ihminen minulle on, sitä vaikeampi minun on tästä puhua. Ja rakas ihminen ei tiennyt, mitä sanoa. Mitä tehdä. Vastasin, että eipä tässä voi oikein mitään sanoa tai tehdäkään. En halua kaataa tätä hänen niskaansa, mutta tietäminen helpottaa ymmärtämään minua.

On niiiiiin väärin, että se olen minä joka joutui lauantaina lähtemään! Sen olisi pitänyt olla isäni. Enkä minä tahdo joutua selittämään rakkaalle ihmiselle, miksi muutun säikyksi humaltuneiden ihmisten keskellä, miksi kaulaani ei saa koskea ja miksi kiipeilen seinille jos joku vähänkin ärähtää humalassa. Miten en siedä känniääliöiden kosketusta. Miksi tahdon pois, pois pois... Istua hiljaa ja tuijottaa tuleen. Enkä edes pysty enää itkemään.