Talvella kesämökkimme liepeillä liikkui susia. Paljon. Koiraa täytyi pitää kytkettynä ja muutenkin olla varovainen ulkoillessaan. Monta koiraa ja kissaa vietiin pihasta, omistajien silmien alta. Kyllä susia myös ammuttiinkin, ihan luvallisesti! Mielestäni sudet kuuluvat Suomen luontoon ja saavat siellä temmeltää, mutta ne eivät kuulu asutusalueille, eivätkä pihoihin. Sinne jos eksyvät, niin hauleja takapuoleen vain! Kiihkeänä vellovaa susikeskustelua käytiin myös meillä. Miten suojautua susilta, ja pitääkö meille hankkia ase? Kun isäni yhä toistuvasti alkoi puhua haulikon ja aseenkantoluvan hankkimisesta, minä aloin nähdä painajaisia valveilla ollessani.

Meille ei saa koskaan ikinä milloinkaan tulla asetta! Ei ei ei ja ei! Isälle ei voi antaa asetta. Pahin pelkoni on, että hän kännipäissään tekee jotakin meille muille. Ja mitenkäs juokset karkuun, jos toinen riehuu ladatun haulikon kanssa? Pelostani en ole voinut kenellekään puhua. "Älkää antako meidän mukavalle isälle asetta, se muuten ampuu meidät." Minua pidettäisiin hulluna, vainoharhaisena. Hulluinta tässä kaikessa on, että en minä niinkään pelkää itseni puolesta. Vaan äitini. Ja veljeni. Että heille käy jotain. Minä en kestäisi sitä tuskaa! Enkä tiedä, miten selviäisin veljeni kanssa, jos isäni tappaisi äitini (ja tätä on pelätty monta kertaa...).

Olen kieltänyt aseiden tuomisen mökille. Tahdon varmistaa, ettei painajaiseni vain koskaan toteudu. Tahdon suojella läheisimpiäni toiselta läheiseltä. Viimeiseen asti. Myös keinolla millä hyvänsä? Älkää siis antako asetta minullekaan...