Tänä aamuna radiosta tuli mielenkiintoista tarinaa itsemurhista. USA:ssa joka kolmas kuolinsyy on itsemurha, taisi olla kyse vielä nimenomaan nuorten tilastoista. Tuo on aika paljon. Samassa jutussa pohdittiin myös syitä erityisesti nuorten naisten itsemurhille. Selitykset kuuluivat seuraavasti:

Nykymaailmassa nuorille naisille kasataan valtavasti paineita. Seksielämä aloitetaan aina vain nuorempana ja nuorempana, vaikkei siihen oltaisi psyykkisesti vielä valmiita. Seksiä harrastetaan, koska haetaan vanhempien hyväksyntää (!?!?!?). Yleensä nimenomaan avioerolapset (tytöt) hakevat isänsä hyväksyntää ja etsivät isähahmoa harrastamalla seksiä poikien ja miesten kanssa. Miehille tämä ei toimi samoin, sillä jokainen kaato on vain yksi piste lisää johonkin epämääräiseen tilastoon. Itsetunto ja arvostus kaveripiirissä nousee seksikumppanien lukumäärän myötä.

Nurinkurista, epäreilua ja niin väärin. Voisikohan tässä nyt olla niin, että hoidetaan oiretta mutta ei syytä? Minä olen törmännyt tähän seinään niin usein kun olen mennyt puhumaan pahasta olostani. Suu yritetään sulkea lääkkeillä. Kertaakaan en ole reseptiä ottanut vastaan, jolloin minulle on sanottu, että olen vaikeasti autettava. Siksikö, että haluan selvittää pääni puhumalla? Enkä ota nappeja, jotka tuovat euforisen olon, heikentävät tajunnan ja painavat ajatukset taka-alalle (kuten sanottua, en ole koskaan lääkkeitä syönyt, en minä tiedä miten ne toimivat. toisilla kuulemma hyvin!). Minulla ei koskaan ole ollut sellaista tilannetta, että olisin pohtinut itsemurhaa. Päinvastoin. Jokainen vastoinkäyminen tekee minusta entistä vahvemman, vielä minä noille näytän! Pärjään ja menestyn. Koskaan en ole antanut periksi. Joka aamu raahauduin kouluun ala-asteella, vaikka olisin tahtonut jäädä kotiin nukkumaan isän soitettua koko yön musiikkia täysillä ja valvotettua perhettä. En alistunut kiusaajien ikeen alle, vaan sisukkaasti olin oma itseni, menin läpi vaikka harmaan kiven. Ikätovereiden sanat eivät satuttaneet juuri lainkaan, kun kotona kuuntelin aikuisen ihmisen haukkuja. Miten minusta ei olisi mihinkään, en koskaan tulisi kelpaamaan kellekään.

Tätä samaa tarinaa kuuntelen yhä tänäkin päivänä. Jokaisen epäonnistuneen suhteen jälkeen känninen isäni muistaa kertoa minulle, että tuolla asenteella kukaan ei huoli. Miten vika on minussa, pitää vain katsoa peiliin. Miten ei ole ihme, että sekään mies ei minua huolinut, jos samalla tavalla kohtelen kuin häntä. Kaikki on kuultu, mutta huoraksi ei sentään ole nimitellyt. Voi olla, että tajuaa itsekin, että siinä vaiheessa pettäisi minunkin pokkani, ja alkaisi käsirysy. Minähän siinä häviölle jäisin, mutta joskus se yksikin lyönti voisi pelastaa tilanteen. Jos löisi ihan vain nopeasti, ja sitten karkuun!

Ei, ei minusta olisi siihen. En kykenisi antamaan ensimmäistä iskua. Sen sijaan vaikenen omista asioistani. En kerro tavanneeni ihanan miehen, johon olen rakastunut, haaveilen yhteisestä tulevaisuudesta. En jaksa kuunnella isääni, jos tästäkään ei tule mitään. Onneksi minä olen rohkea, lujahermoinen, vahva, ja sisukas. Minä en anna periksi, minä en koskaan, ikinä milloinkaan voisi riistää itseltäni henkeä! En ole koskaan edes harkinnut. Jos teininä sanoin ystävilleni, että jos joskus kuulette minun tehneen itsemurhan, epäilkää heti. Että minä en sitä tekisi. Tosin koulussa lääkärit eivät sitä uskoneet, kun itkin väsymystäni isääni ja kiusaajiini. Tarjosivat lääkkeitä. Teinitytölle. Ja sitten ihmetellään niitä tilastoja.