...melkein kaikkea. Paitsi lasten kunnioitusta ja hyväksyntää. Tätä isäni ei ole vieläkään vuosien saatossa oppinut, vaan aina ensimmäisenä on lahjomassa minua ja veljeäni hiljaiseksi. Lapsina meitä voideltiin jäätelöllä, karkilla, huvipuistoilla ja muilla herkuilla. Silti minä olin aina se ikävä, inhottava ja epäkiitollinen lapsi, joka avasi suunsa samaan tahtiin ensimmäisen kruunukorkin kanssa.

Aina välillä se lahjonta tietysti toimiikin. Esimerkiksi opiskeluvuosinani olin useasti rahapulassa (kuten kai useimmat opiskelijat?), ja silloin isältäni saatu taloudellinen avustus tuli enemmän kuin tarpeeseen. Myönnän välillä sortuneeni siihen, että en niin kärkkäästi tuonut mielipiteitäni esiin vaan vaikenin, jos jouduin pyytämään rahaa tai jotain muita palveluksia isältäni.

Nykyisin en pyydä isältäni enää mitään, enkä varsinkaan rahaa tai mitään muutakaan taloudellista tukea. Kyllä minä sitä edelleen saan, ja otan vastaan, mutta joudun välistä muistuttamaan etten ole mitään pyytänyt. En myöskään sulje suutani ja silmiäni, kuten vielä joskus opiskelijana. Viimeksi eilen jouduin kuuntelemaan huutoa rahasta ja siitä, miten "hyvä se on nyt niskoja nakella kun on taas saatu kaikki mitä on haluttu". Ei ole pyydetty, turha mesota. Toivoisin, että voisin pää pystyssä kieltäytyä ottamasta senttiäkään isäni rahoja! Ehkä sekin päivä vielä joskus koittaa.